Viime viikkoina tiedotusvälineissä on keskusteltu siitä, pitääkö työuupuneelle maksaa sairauspäivärahaa. Päämedioihin keskustelun nosti Tampereen kaupungin ilmoitus, ettei se maksa työuupuneille palkkaa sairasloman ajalta. Asia nousi esiin itse asiassa jo v. 2008 kun KELA kiinnitti huomiota siihen, että työuupumus ei ole sairaus. Pelkällä Z-diagnoosilla sairaslomalla olevalle KELA ei maksa sairauspäivärahaa.
Työelämässä on muodostunut käytännöksi käsitellä työuupumustilanteita työterveyshuollon kautta. Ennen 1990-lukua työuupumus oli marginaali-ilmiö ja sitä hoidettiin pääosin sairasloman avulla.
Kahden viime vuosikymmenen aikana työuupumus on lisääntynyt ja siitä on tullut merkittävä poissaolojen syy työpaikalta. Keskustelun herätti havahtuminen sairaslomien aiheuttamiin kustannuksiin.
Työuupumuksessa on aina kyse kahdesta asiasta. Ensinnäkin työpaikan työmäärästä, työnjaosta ja johtamisesta. Toiseksi työntekijän persoonallisesta alttiudesta. Mielenkiintoiseksi asian tekee se, että pääsääntöisesti uupuvat työntekijät ovat niitä, jotka haluavat tehdä työnsä hyvin ja olla tunnollisia työssään. Työuupumus on useimmiten työyhteisön, ei niinkään yksilön ongelma. Työpsykologit ovat pitäneet asiaa esillä vuosikymmeniä, mutta vieläkin asiaa tarkastellaan yksilön näkökulmasta. Miksi?
Työyhteisön työkuormaa, työnjakoa ja johtamistapaa on tarkasteltava, jos joku uupuu työssään. Osaavat esimiehet ja henkilöstöhallinto käynnistävätkin nämä toimenpiteet. Kokemukseni mukaan suurimmassa osassa työuupumustapauksia ei näin käy, vaan uupunut palaa työhön, häneltä vähennetään hieman töitä, mutta muuten meno jatkuu kuin ennen. Melkoinen osa esimiehistä ja työyhteisöistä tarvitsee ulkopuolista tukea ja jopa pakkoa voidakseen käsitellä työntekijänsä työuupumusta. Tarvitsemme työmarkkinoille käytännön ja malleja miten tämä tapahtuu.
KELA:n kanta ei ole ongelmaton. Vakavasti työuupunut tarvitsee lähes aina jonkin mittaisen töistä poissaolon, jotta hän kuntoutuu työkykyiseksi ja kykenee yhdessä työyhteisön kanssa käsittelemään työuupumuksen syitä. Eettisestä näkökulmasta ei liene oikein, että työn sairastuttama kantaa seurausten taloudellisen vastuun. Työuupumusta voisi verrata psyykkiseen ammattitautiin.
On hyvä, että asiasta keskustellaan. Sopii toivoa, että keskustelu johtaa uusiin avauksiin. Parhaassa tapauksessa se johtaa työuupumuksen yhteisöllisen käsittelyn käytäntöön. Pahimmillaan se jättää uupuneen työntekijän yksin ongelmansa kanssa – myös taloudellisesti. Ei myöskään liene viisasta luopua nykyisestä työuupumuksen hoitamisen käytännöstä ennen kuin tilalle on saatu työmarkkinaosapuolten kesken sovittu uusi käytäntö työuupumuksen hoitamiseksi.
Juha Mattila, työpaikkapappi, Tampere
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Työuupumus on lähes poikkeuksetta AINA koko työyhteisön, ei yksilön ongelma. Uupumus on oire työyhteisön toimimattomuudesta: ontuvasta johtamisesta, epäselvästä tehtävänjaosta, liiallisesta työmäärästä, huonoista sosiaalisista suhteista...jne.
VastaaPoistaToki on huomioitava, että uupuneen henkilökohtaisen elämän vaikeudet voivat olla niin suuret, että hän ei enää suoriudu työtehtävistä, jotka hän aikaisemmin on pystynyt hoitamaan. Tässäkin tapauksessa oireilu kuitenkin vaikuttaa koko työyhteisöön.
Työturvallisuuden ammattilaisten ja asiantuntijoiden piirissä uupumuksen ongelma koko työyhteisön ongelmana on tiedostettu jo aikapäiviä sitten. Muutosta ei kuitenkaan tapahdu, jos tämä "oivallus" ei rantaudu työpaikoille ja käytäntöön. Se kuitenkin vaatisi suurta työkulttuurin muutosta useimmilla työpaikoilla. Monissa paikoissa tähän ei vielä olla valmiita.